(varoitus: sisätää naislogiikkaa ja pieniä määriä ironiaa)

Heräsin tänä aamuna siihen karuun todellisuuteen, että olen taas yksin. 

Tai no, en aivan yksin, onhan minulla tuo koira tuossa. 

Ai mikä koira? Kerron kohta. 

Niin ihanaa kun parisuhde onkin, on sillä varjopuolensa. Matkustamme molemmat paljon, ja tälläkin viikolla kerkesimme nähdä vain yhtenä päivänä, muutoin olemme olleet erossa. Vaikka hetkellinen ero voikin jonkun mielestä tuntua hyvältä ja antaa mahdollisuuden hengähtää hetkeksi, alan minä oireilemaan näin pitkän yksinäisyysjakson jälkeen mitä oudoimmilla tavoilla. 

Strong independent woman-vaihe

Tämä vaihe iskee, kun tajuan todellakin olevani yksin: ei tarvitse keittää toisellekin kahvia, tehdä toisellekin ruokaa tai ottaa toista huomioon valitessasi romanttisen elokuvan tai action-pläjäyksen väliltä. 

Kerrankin saa katsoa actionia.

Kahvista tulee kuitenkin liian vahvaa koska muistan tasata veden mutten puruja. En myöskään osaa päättää mitä söisin, koska kerrankin saan vapaasti valita. Päätän kuitenkin olla strong independent woman joka itse kantaa ruuan pöytään, tällä kertaa ihan kirjaimellisesti.  

Tapoja joilla toteuttaa tämä kulinaristinen kokemus on vain kaksi: joko jatkan tavalliseen suht terveelliseen tapaani, tai pistän kerralla överiksi. Voin ylpeydellä sanoa, ettei ole ollut montaa kertaa, jolloin tästä tietystä dietistä olisi lipsuttu: lähes aina itsenäisen vahvan yksinäisen naisen valinta on ollut överit.

Voimaannutan itseni Kaija Koolla ja Beyoncella, joiden säestämänä suuntaan supermarkettiin. Kaupassa kasaan itselleni kolmen pääruokalajin illallisen. Sitten jälkkäriä, vähän irttareita, ehkä sipsiä? Miksi ei! Dippiäkin pitää olla koska sipsit. Mutta nyt ei ole mitään terveellistä? Otetaan noita porkkanoita, luumutomaatteja, kurkkua, ja tätä, mikähän tämä edes on? En tiedä, otetaan se silti!

Ehkä pähkinöitä niin saadaan hyviä rasvoja. Voisihan tuota jäätelöäkin ottaa tuosta mukaan, kun on alennuksessa. Suklaatahan mulla taisikin olla jo kotona?

Kassalla yritän piilotella ostoksiani laittamalla ensin kaikki terveelliset asiat etusijalle, ja sitten asettelemalla kaikki epäterveellisyydet siihen perään ikään kuin huomiotaherättämättömäksi kasaksi. Peitän vielä häpeätornini muovipussilla, jotta kassa ei vain luulisi että minulla on bulimia, tai vielä pahempaa; luule, että olen  oikeasti sinkku! 

Haen vielä alkosta sinkkupullon punkkua, koska jokainen strong independent woman juo punkkua perjantai-iltaisin.

Vaikka sitten yksin.  

Paniikki

Paniikki iskee ja kaikki, toistan kaikki, alkaa ahdistamaan viimeistään seuraavana päivänä. Vieläkään ei ole kesätöitä, ja  graduakin pitäisi tehdä, myös viikonloppuisin, kuka tarvitsee palautumista muutenkaan?! Psykominä ottaa vallan ja alan käymään läpi sähköposteja ja päivämääriä sillä veruukkeella, että löytäisin jonkun syyn buustata tätä paniikkia; päivämääriä, tehtävänpalautuksia, hammaslääkäriaikoja?! Soooooos.

Normaalisti tässä tilanteessa se rauhallisempi osapuoli (tämä voi tulla yllätyksenä, mutta se en ole minä) rauhoittelee ja sanoo, että kyllä kaikki järjestyy ja menee hyvin, olet tehnyt riittävästi. No nyt kukaan ei ole täällä sanomassa mitään vaan psykominä ja ikuisuusprojektit yhdessä lietsomme paniikkia ympäriinsä. Ja nyt se koirakin pissi lattialle, oh my god. Ja mitähän se toinenkin siellä toisella paikkakunnalla tekee, onkohan pelkästään futistreenejä tiedossa?!

Ok, nyt rauhoitut. Olet trong independent woman.

Palautuminen

Vaikka luotan täysin omaan avopuolisooni, jostain syystä psykominä ei, vaan keksii aina silloin tällöin hauskoja juonenkäänteitä, miten J mahdollisesti voisikaan tuhota yhteisen elämämme, jos olemme kauan erossa. Tähänhän ei auta lainkaan se, että eilisen sipsi-karkki-koktailin jäljiltä edelleen turvottaa ja kaikki se suola ja sokeri on tehnyt kasvoilleni ilmaiset kasvonkohotus-täyttö-turvotukset. 

Noniin noniin, yritetäämpä muistaa, mitä kaikkea kivaa minä voin tehdä ilman toista osapuolta; voin ottaa selfieitä, kaivaa nenää, laulaa karaokea, mennä kirjastoon tai shoppailemaan, käydä kakalla ovi auki ja katsoa niin paljon niin hömppää kuin itse vaan ikinä unelmoinkaan, ilman fifa-taukoja! 

Niin ja siitä koirasta. Yksinäisyyden kaipuussani minä sitten että toki voin koiran ottaa itseäni piristämään. Kävisimme rentouttavilla lenkeillä, kaulailisimme sohvalla ja tekisimme yhdessä ruokaa ja katsoisimme niitä action-leffoja.  

Ja en siis ottanut omaa koiraa, vaan lainakoiran, hoitokoiran. Yhdeksi yöksi. 

Vaikka koiran läsnäolo todellakin lievensi yksinäisyydenkaipuuta, sai se minut myös ymmärtämään, miksi ihmiset usein tekevät tätä koira-hommaa kahdestaan: on aina joku, joka vahtii, ettei vessapaperirullat, shamppoopullot tai villasukat tule syödyksi. On aina joku, joka älyää ennen minua, että koira haluaa ulos ennen kuin se tulee ja pissaa sängyllesi. Ja on aina joku, joka jaksaa leikkiä koiran kanssa sillä aikaa, kun yritän katsoa romanttisia komed--ei kun siis action-leffoja. 

Olenhan strong independent woman.