Vaikka olen tosielämässä omannut jo jokusen IRL-poikaystävän, on minullakin synkkä menneisyyteni. Nuoruuden habitukseni nimittäin loi täydelliset olosuhteet hankkia lukuisia mielikuvituspoikaystäviä: olin pullukka, muotitiedoton, äärimmäisen outo ja toivottoman uppoutunut Emily Bronteen sekä Jane Austeniin.

Kaikille niille, jotka eivät tiedä, mitä mielikuvituspoikaystävän kanssa seurustelu meinasi, aijon nyt valaista teitä. Se nimittäin tarkoitti sitä, että puolihulluuden partaalla stalkattiin jotain rinnakkaisluokkalaista poikaparkaa, ja siinä romanttisesti sitten päässä kehiteltiin meille yhteinen elämä, parisuhde, söpö tarina miten tavattiin, suunniteltiin häät, koirat ja hautajaiset. Kuitenkaan ikinä puhumatta tälle poitsulle, ei, se olisi ollut täyttä hulluutta!

Mutta siis semmosella söpöllä pakkomielteisellä tavalla stalkattiin. 

Ei mitenkään sellaisella "yksi lippu hullujen huoneelle"-tyylisellä tavalla. 

Mielikuvituspoikaystävästä kerrottiin tietenkin parhaille ystäville, joilla myös olivat omat mielikuvituspoikaystävät. Yhdessä käytiin läpi, mikä just mun mielikuvituspoikaystävässä on parasta, ja miks se on niin ihQ ja söps. Kerrottiin ihanista mielikuvitustreffeistä ja pohdittiin, miten täydellisesti se osais pussailla. Sitten yhteistuumin tuskailtiin, miksei kukaan niistä 14-vuotiaista finninaamoista lähestyneet koskaan meitä ruusukimppu kädessä koko koulun edessä laulaen Elviksen "I cant help falling in love with youta".  

Wonder Why?

Isoin ele, mitä heiltä koskaan saattoi saada, oli hieman liian kauan jatkunut katsekontakti, joka tietenkin minulle merkkasi heti vihjettä tosirakkaudesta ja telepaattisesta yhteydestä, koska silloin ei ollut vielä WhatsAppia. Pojalle tämä ei merkinnyt mitään, koska hänen silmänsä olivat vain lasittuneet väsymyksestä paikoilleen hänen pelattuaan koko yön WoW:ia. Opin tämän kantapään kautta. Ei mennä siihen. 

Tiedän kuitenkin, että mielikuvituspoikaystäviä- tai tyttöjä on ollut ja voi olla meillä kaikilla. Joku lukijoistani ehkä kärsii tälläkin hetkellä kroonisista sydänsuruista, kun se nuoren Cary Grantin kaksoisolento sieltä metrosta ei ole vieläkään huomannut sinua. Ohjeeni onkin, että jätä se! 

Ja tässä top-3 parhaat vinkit siihen expertiltä, eli minulta: 

1. Kerro itsellesi, ettei siitä olisi kuitenkaan tullut yhtään mitään.

Tiedättehän, hän olisi kuitenkin ollut aivan liian outo, takertuva, perverssi, halunnut kokeilla eritejuttuja tai jotain muuta mikä ei luultavasti alkuunkaan pitänyt paikkaansa mutta helpottaa asiasta yli pääsemistä. Oleellista tässä on mielikuvituksen käyttö: mitä pahempi vulgaari, sitä helpompi ero. Ethän sinä muutenkaan tiedä tästä ihmisestä mitään todellista, joten miksi nyt yrittää luoda hänelle pesunkestävää persoonallisuusprofiilia?

2. Olet strong independent woman, joka ei tarvitse mielikuvituspoikaystävää ollakseen kokonainen. 

Tämä on fakta, joka sinun tulee pitää mielessäsi jokaisena yksinäisenä lauantai-iltana, kun otat älypuhelimesi käteen ja päätät aloittaa joka iltaisen stalkkaus-operaatiosi Cary Grantistäsi. Et tarvitse tätä, olet paljon enemmän kuin mielikuvitusmaailmasi. Laske kännykkä alas ja katso romanttisia komedioita niinkuin kaikki muutkin strong independent womanit. 

3. Löydä uusi kohde. Ja tällä kertaan mieluummin ihan todellisesta elämästä. 

Vaikka tämä voi tuntuntua äärimmäisen hankalalta ja jopa ahdistavalta ajatukselta, on sinun ymmärrettävä, ettei sitä todellista romanssia löydy pääsi sisältä, vaan sinun on otettava itseäsi niskasta kiinni ja tutustuttava muihin ihmisiin löytääksesi oikea parisuhde. Vaikka mielessäsi kaikki voi tuntua ruusuiselta ja täydelliselta ja ajattelet ettei tosielämä tätä ole, voi se olla paljon parempaa. Ja sitä paitsi, jos kaikki lössähtää niin kuin pannukakku yrityksistäsi huolimatta, ainakin sinulla on taas hyviä juttuja kerrottavana parhaille ystävillesi!