(varoitus: sisältää lapsuuskuvia ja traumatisoivia hiustyylejä, jotka voivat vahingoittaa perheen pienimpiä)

Minulla on ongelma. Myönnän sen. En ole hakenut asiaan apua, mutta tiedostan pakkomielteeni vakavuuden.

Olen nimittäin täysin obsessoitunut leikkaamaan ja värjäämään tukkaani. Ja kuten kenellä tahansa muullakin addiktilla, myös minulla se on lähtenyt lopulta aivain lapasesta: kun joku menee kampaajalle ja on kauhuissaan kun latvasta nipsaistiin kaksi senttiä, minä vasta lämmittelen.

Tietenkään asiaan ei auta lainkaan se, että olen pienenä opetellut (virheiden kautta) leikkaamaan ja värjäämään tukkani itse, joten kynnys lähteä tekemään mitä tahansa kuontalo-paralleni on täysin olematon. Jos osun sille päälle ja käteeni osuvat keittiösakset, se on menoa sitten.

Tämän hetkinen pakkomielteeni on otsatukka. Tuntuu, että ne ovat tekemässä jonkin tyylistä paluuta, ainakin mitä nyt on selannut instagramia. Tämä taas vain ruokkii lisää addiktiotani tuhota tukkani lopullisesti.

Jotta saisin tämän pakkomielteisen leikkelyn nyt kerrankin pois systeemistäni, olen koonnut tähän parhaan ja pahimmat ratkaisut, mitä olen tehnyt kasvojeni kehystämiseksi vuosien varrella:

Ysärin rokkasin lähes kokonaan tässä komeassa kuontalossa. Siis, en sano etteikö polkkapotta+otsis olisi ollut kaikista coolein kampaus ikinä, mutta onhan tuossa nyt aikamoista asennetta?!

No, mitähän tästäkään nyt sitten sanoisi. Syytän keittiösaksia ja emo-villitystä sekä äärimmäistä tarvetta olla erikoinen ja kohtalokas. Huomatkaa, kuinka tyylikkäästi olen leikannut tuon toisen silmäni päälle, tarkoituksella, juuri ennen kasiluokan luokkakuvauksia. Muistan edelleen kuin eilisen, kun saksin tuota komeutta vessassa useamman tunnin ajan. On muuten todella hankala leikata tukkaa tasaiseksi niin, ettet näe toisella silmällä mitään. En suosittele.

Ilmeisesti kyllästyin kulkemaan yläasteen käytäviä kyklooppina ja 14-vuotiaana saksin itselleni tämän upeuden. Värjäsin sen myös ensimmäisen kerran punaiseksi. Onhan tuo edelleen vähän vinossa mutta ei se nyt ihan kamalalta näytä? Jonnet ei muista mutta tuohon aikaan oli myös todella muodikasta, jos tukka oheni latvoja kohti ja oli todella useaan kerrokseen harvennettu. 

Muistatteko sen videon, missä se suomalainen idols-tyttö laulaa japaniksi jotain muka söpösti pinkillä musiikkivideolla? En ollut hän mutta ilmeisesti olisin halunnut olla, koska siis tämä tyyli! Japani-setit olivat 15-vuotiaana the juttu, ja sen piti tietenkin näkyä myös tukassani. Tuossa vaiheessa olin kehittynyt jo aika hyväksi saksiaksi, sillä naurettavuudestaan huolimatta onhan tuo nyt ihan suorassa ja siistin näköinen!

En todellakaan tiedä mikä juttu tässä on menossa, ilmeisesti jonkun mielestä oli hyvä idea raidoittaa myös otsatukka, ja älytä sitten prosessissa että se luultavasti ei toimi. En tiedä miksi halusin näyttää Beatlesin jäseneltä, mutta hei, mitä paksumpi, sen parempi?

Tässä alan olla jo aikamoinen tukkavelho, ja tämän tukan haluaisinkin takaisin. Tuohon aikaan se oli ihanan pitkä ja paksu ja ei ollut raita-aineiden tuhoama jäkäläkasa. Jotain tuon tyylistä siis luultavasti haaveilen tänä päivänäkin, hmhmhmm...

Jossain vaiheessa oli muotia ilmeisesti myös tällaiset etupäästä kynityt kananperseet, joilla ilmeisesti kaiken järjen mukaan pyrittiin tuomaan esiin noita huippuunsa nypittyjä kulmakarvoja (Jonnat ei muista aikaa ennen  microbleidausta). Tuohon lookiin kun lisäsin vielä oman panostukseni kipukauneudesta eli valtavan timanttilävistyksen keskelle naamaani niin kyllä ollaan siinä suvun kanssa ihmetelty että missä se Miss Suomi-kutsu viipyy!

Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, ihka ensimmäinen luomukseni, josta olen tainnut jo jossain blogitekstissäni mainitakin- ensimmäinen leikkaukseni! En sano, etteiko tuosta voi huomata, kuinka minulla on ollut unelma, visio, tavoite- mutta hei, it's something! Omasta mielestäni tuo näytti niin hyvätä silloin 11-vuotiaana, ja katsokaa tuota tukan pituutta muutoin! Tietenkin kokonaisuutta olisi voinut vielä hieman terästää, kun ei tuo nyt ihan kokonaan otsalle tule eikä ole edes kovin tasainen kumpaankaan suuntaan, mutta mitäpä pienistä.  

Jos joskus vielä päätän suunnata uusille urapoluille, voitte olla satavarmoja että lisään hakulomakkeeseeni tämän työn. 

Noniin, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Nyt siirryn sohvalle hengittämään pussiin ja tekemään jotain kognitiivispsykologisia harjoitteita jotten tarttuisi taas niihin keittiösaksiin ja tekisi vastuuttomia päätöksiä. 

Vai pitäisikö sittenkin?

Ps. kaikki ope-ystäväni, en suosittele kenellekään omatoimista hiustenleikkuuta päiviä ennen luokkakuvausta. Muistaikaa varoittaa myös oppilaita. Saatte käyttää alimmaista kuvaa varoittavana esimerkkinä.