Aina silloin tällöin käyn kotikaupungissani, ja usein siinä samalla pyrin näkemään vanhoja ystäviäni ja viettämään aikaa erilaisten kotikaupunki-aktiviteettien parissa. Koska kyseessä on kohtalaisen pieni kaupunki, ovat nämä vaihtoehdot hyvin rajallisia, ja päädyn joko näkemään perhettä, viettämään ystävien kanssa tyttöjeniltoja, tai sitten löhöilen kotona netflixin ja sipsien kanssa siinä pelossa, että joku oikeasti haluaisi nähdä minut. 

buu!

Välillä tuntuu, ehkä johtuen semi-introvertista luonteestani tai vain yleisestä kyvyttömyydestä käyttäytyä kuin normaalit ihmiset sosiaalisissa tilanteissa, että vanhojen tuttavien yllättävät kohtaamiset tuntuvat jotenkin todella haastavilta. Enkä nyt siis tarkoita ystäviä, vaan enemmänkin ihmisiä, joiden kanssa olet joskus ollut tekemisissä, mutta joiden elämään et oikeastaan enää kuulu millään tavalla, ymmärrättekö? Minä esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin lauantaina vanhaa soitonopettajaani karkuun, koska ajatus siitä, että olisin joutunut kiusalliseen heimitäkuuluuhyväsäätänään-keskusteluun tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Itse soitonopettajassa ei ole mitään vikaa, mukaava tyyppi.  

Tänä pääsiäisenä muiden suunnatessa lappiin viettämän after ski-elämää, minä päätin tosiaan lähteä jälleen kotikonnuille. Olimme sopineet ystävieni kanssa, että näemme lauantaina, ja niinhän me tehtiinkin. Kävin kyykkäämässä Alkossa ja suuntasin ystäväni luokse, jossa kokoonnuimme juhlistamaan jälleennäkemistämme. 

Päätimme suunnata vielä paikalliseen ravintolaan jatkamaan jo hyvin alkanutta juhlaa. Paikan päällä pohdittiin, tormätäänköhän illan aikana vanhoihin parisuhdekummituksiin ja mietittiin myös, mikä olisi sopivin tapa lähestyä heitä niin, etteivät he huomaisi, kun juomat on jo heitetty  heidän päälleen.

Yksi positiivinen kummitus vanhasta elämästä tuntuu olevan baarimikkojen uskollisuus heidän "kanta-asiakkailleen". Vain vilkaisu luottojuottajaan ja kaksi sormea ylös juomamäärien merkiksi, ja pian nenäsi edessä on juuri sitä mitä halusitkin. En ole ihan varma, mutta empiiristen tutkimusten perusteella baarimikoilla taitaa olla vähintäänkin eideettinen muisti. En tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia.

kummitteleeko sinuakin joskus?

Toisaalta kotikaupungin kummitukset voivat olla myös sellaisia, jotka tuovat huonoja muistoja mieleen: ystäväsi näkee tutun, jolle suuntaa juttelemaan, ja sen sijaan että pääsisit osaksi heidän keskustelujaan, jäät väistämättä ulkopuolelle siemailemaan sitä jallukolaasi. Yritys liittyä keskusteluun on usein turhaa, sillä keskustelu vanhojen tuttujen kesken on niin intensiivistä, ettet oikein tiedä, millä avauslainilla sinun kannattaisi keskusteluun lähteä mukaan vaikuttamatta täydeltä idiootilta. 

Tällaiset tilanteet ovat normaaleja ja niitä käy jokaiselle, mutta jotain erilaista siinä on, kun olet kotipaikkakunnallasi. Johtuen ehkä nostalgisesta mijööstä, vanhoista kasvoista tai ihan vaan siitä, että vanhat paikat herättävät vainhoja muistoja mieleen; ne saavat väistämättä mieleesi nousemaan kaikki ne muistot niistä samoista tilanteista siinä samassa kaupungissa. Koulukiusaamisesta, ulkopuolelle jättämisestä, paskan puhumisen kulttuurista. Niistä kummituksista, mitä et todellakaan kaipaisi elämääsi enää, nyt kun kaikki on jälleen, Unelmahäitä lainaten, hyvin. 

Mutta on kotikaupungissa vierailussa onneksi paljon enemmän sitä hyvää, minkä ei tarvitse kummitella. Koti, perhe, tutut naamat, oman kissan hoitaminen, shoppailu lemppari kirppareillasi ja tietenkin niiden vanhojen ystävien näkeminen. Kun kaikki tuntuu ylivoimaiselta, on liikaa töitä, liikaa tekemättömiä raportteja ja liian vähän sivuja gradu-tutkielmassasi ja viisauden hammaskin pitäisi poistaa, voi niinkin pieni asia kuin ystävän kysymys: "no mutta, mitenkäs sulla menee ja mitä oot puuhaillut viime aikoina?" tuntua niin uskomattoman tervetulleelta, että se saa sinut hymyilemään koko loppupäivän. 

Ehkä viikonkin, jos olet niinkuin minä.