Ystävä-ero. Bänksit bestiksen kanssa. Mitä näitä nyt on. Kuten parisuhdekin, myös ystävyyssuhde voi tulla tiensä päähän, ja entisten, hyvienkin ystävyyssuhteiden karikkoinen kohtalo voi olla vääjäämätön ajan kuluessa. Itsekin olen oman lyhyen taipaleeni aikana kohdannut monia ihmisiä, tutustunut upeisiin ystäviin, ja päästänyt irti toisista.

Kun mietin, milloin ystävyyteni ovat alkaneet ja milloin ne ovat loppuneet, ja miten ne ovat loppuneet, on mentävä taaksepäin pitkä matka, suorinta tietä lapsuuteen.

Olen ala-aste -iästä asti rakastanut tutustua uusiin ihmisiin. Ihmisyys ja ihmiset ovat aina kiehtoneet minua. Myöskään muiden ei ole ollut vaikeaa lähestyä minua: olen ollut räväkkä, suorasuu ja luokan pelle, jolle ei ole koskaan ollut erityisen hankalaa saada ystävä-seuraa.

Ensimmäinen ystäväero minulle tapanhtui, kuin olin kahdeksan. Olin tutustunut perhetuttujen  tyttäreen, ja mielestäni hän oli supermielenkiintoinen ja rohkea, sellainen joka uskalsi tehdä asioita salaa vanhemmiltaan. Minä en. Ero kuitenkin tuli, kun hänen koiransa alkoi nylkyttämään jalkaani raivoisasti ja minä järkytyksissäni luulin, että nyt tulin raskaaksi ja kohta synnytän pieniä vauvan ja koiran sekoituksen näkösiä otuksia. Olin kauhuissani. Ghoustasin heti tytön, koska pelkäsin liikaa sekä sitä seksihullua koiraa, että sitä, että hän suuttuisi minulle häveliäästä käytöksestäni. Tai pahempaa, olisin joutunut kertomaan vanhemmilleni, että olen raskaana, koiralle. 

On varmasti hyvä tässä vaiheessa vielä muistuttaa, että olin lapsi.

Isolla L:llä. 

Toisen kerran tunteeni kylmenivät erääseen koulukaveriini, jonka käytös oli vähintäänkin erikoista. Pidin häntä maailman cooleimpana, koska kuten minäkin, kuunteli hänkin punkkia ja piti maihareita. Ystävyys kuitenkin loppui siinä vaiheessa, kun hän hullun naurun vallassa talvella varasti ullakoltamme nukkeja ja irrotti niiltä päät ja heitti niitä lumihankeen, ikään kuin se olisi ollut maailman normaaleinta ja hauskinta puuhaa. Minusta ei. minusta se oli ihan helvetin outoa. En enää kutsunut häntä kotiimme. 

Toisaalta ystävä-ero voi iskeä nuoruudessa, tai nykyään myös aikuisuudessa. Mielestäni se on joskus jopa välttämätöntä. Ystävyys voi joko saapua tiensä päähän vain siitä syystä, että olette kasvaneet erillenne. Teitä ei enää yhdistä samat asiat kuin 13-vuotiaana. Tai teidän elämäntapanne eroavat niin paljon, ettei yhteistä aikaa tai keskusteluaiheitakaan enää vain löydy. Olette ehkä fyysisesti toisistanne erossa, jolloin ystävyys vain laantuu facebook-kaverilistan tasolle, jossa unohdetaan onnitella syntymäpäivänä. (Tai vielä laimeampaa, katsot , että synttärit olisi tänään, mutta päätät olla onnittelematta, koska se vain olisi liian vaivalloista. )

Toisaalta ystävyys voi loppua dramaattisemmin, Voi olla riitoja, väärinkäsityksiä, mököttämistä ja syrjimistä kaveriporukasta. Itse olen kokenut noita kaikkea, ja jotain olen myös tehnyt itse muille. 

Kerran muistan rankan ystävävyys-eron, jossa molemminpuolinen kyräily rikkoi lopulta ystäväporukan, tai ainakaan minä en sinne enää ollut tervetullut. 

Kerran tahtomattani jouduin eroamaan, sillä kuvittelin, että tosi ystävä kertoisi toiselle, jos hänen poikaystävänsä laukoo hävyttömyyksiä ja flirttailee muille naisille. Ystäväni luonnollisestikin näki tilanteen niin, että minä olin kaiken pahan alku ja juuri, vaikka olin vain yrittänyt auttaa ystävääni. Se tuntui erityisen pahalta, ja joskus vieläkin mietin, olisimmeko enää ystäviä, jos olisin pitänyt suuni kiinni. En silti kadu sitä, mitä tein ja kerroin, sillä mielestäni tein oikein. Olen edelleenkin sitä mieltä, että jos tiedät ystäväsi poika-tai tyttöystävän puuhailevan moraalittomia asioita toisen selän takana, on ystävällä velvollisuus siitä raportoida. Piste.

Kerran ystävyys on loppunut, kun yksi porukastamme menehtyi. Emme osanneet kohdata kriisiä vaan ajauduimme erillemme. Se oli kamalaa.

Omasta mielestäni ystävä-erot voivat olla jopa pahempia kuin parisuhde-erot, sillä useinmiten jaatte saman kaveriporukan, joka nyt tietenkin aiheuttaa kismaa myös muiden ihmisten välille. Lisäksi ystävän menettäminen voi tuntua raskaammalta, koska usein ystävä on aina se, keneen on voinut tukeutua silloin kun elämä lyö ja parisuhde mättää. Usein myös tässä iässä ystävyyssuhteet ovat kestäneet pidemmän aikaa kuin parisuhteet, joten kaikki se historia toisen kanssa jaettuna ei olekaan enää hauskoja muistoja, vaan katkeruutta ja ikäviä tuntemuksia.
Kaikista näistä ystävyys-eroista olen kuitenkin oppinut arvostamaan yhä enemmän ystävyyttä, ja etsimään ystävyyttä oikeista paikoista. Ystävät merkitsevät minulle enemmän kuin voin kuvailla, ja jokaista ystävyyttäni pyrin vaalimaan nyt, kun tiedän niiden todellisen arvon.

Ystävien löytäminen nyt aikuisena, #metoo-aikana tuntuu olevan huomattavasti haastavampaa, sillä pelkään jatkuvasti, että muut kuvittelevat minun olevan joko hullu, haluan toiselta vähintään sadistista perse-seksiä tai muuten vain olisin outo tyyppi, jos haluan tutustua uusiin ihmisiin. Nämä ovat tietenkin minun pääni sisällä tapahtuvia typeriä ennakko-oletuksia muista ihmisistä ja heidän arvoistaan ja asenteistaan, ei todellisuutta. Toisaalta nykyään osaan myös arvoida ihmisten tarkoitusperiä paremmin kuin nuorena, enkä päästä ihmisiä todellakaan niin nopeasti niin lähelle. Se on myös hyvä ominaisuus, sillä tässä iässä maailmankatsomuksemme, asenteemme ja tapamme olla on yhä rehellisempää, kun ei tarvitse esittää jotain, mitä ei todellisuudessa ole. Tämän vuoksi aikuisissa ystävissä on jotain arvokasta, koska kaikista maailman ihmisistä juuri te olette löytäneet ne arvot, asenteet, ajatusmaailman ja elämänasenteen, jotka sopivat yhteen omienne kanssa. Ja ennen kaikkea, olette löytäneet  toisenne.

Se on aika ihmeellistä.