Zero F-majors given

 Olen joskus aikoinaan opetellut kitaran soiton alkeita, mutta siihen se on oikeastaan jäänyt. En siis ole saanut kummempaa opetusta soittamiseen saati käynyt tunneilla. Olen kuitenkin viimeaikoina miettinyt ja pohtinut, että miksi en opettelisi tekemään sellaisia asioita, josta voisi ihan oikeasti olla jotain iloa ja ehkä vähän hyötyäkin elämässä. 

No kuinkas se harjoittelu sujuu? About näin; 

Ensimmäisen tunnin ajan taistelen käden ja kramppien kanssa siitä, missä asennossa niiden sointujen kuuluisi soida. Minusta sormet kuuluvat olla tässä, kitaran mielestä tuossa. Epävireistä? Kyllä. Meneekö hermot? Kyllä. Lopetanko? Heeel no!

Seuraava tunti opetellaan soittamaan sitä C-duuria, G-duuria ja D-duuria niin, ettei joka kerta joku kieli särähtäisi tai soittaisin täysin väärän soinnun täysin väärässä paikassa. 

Kun tämä flow-tunne alkaa valtaamaan kramppaavat sormeni, hoilailen päälle Jolene Jolene Jolene, Jolee-nnnperseeee. 

Väärä sointu. 

..ja eikun alusta. 

Kun saan ensimmäisen kerran väännettyä biisin alusta loppuun ilman kamalia virheitä, rukoilen äänettömästi anteeksiantoa naapureiltani tulevasta melusta ja päätän äänittää upean taiteellisen teokseni, jotta voin kuunnella kuinka se todella meni. 

Tähän menee jälleen vähitään tunti, koska aina silloin mokaa, kun joku kuuntelee, oli se sitten vaikka se kännykän äänitys-sovellus tai ne uteliaat naapurit.

Ja jos en mokaa, unohdan painaa rec-nappulaa. 

Taistelen kuitenkin tieni loppuun äänitteen kanssa ja päätän kuunnella sen; mikä soundi, mikä vire, mikä yllätyksellisyys! Ok ok, oikeasti se kuullostaa aika kamalalta, biitti menee miten sattuu, soinnut soivat n. kerran kymmenestä kerrasta ja laulusta kuuluu läpi kaikki ne äänettömät perskaleet ja voi helvetit joita lausun päässäni kun ei vaan suju.

Luovutanko? En. 

Mitään ei voi oppia ilman että harjoittelee, mokaa, ja harjoittelee ja sitten taas uudelleen mokaa. Eihän lapsikaan sano opetellessaan kävelemään, että "nyt en kyllä enää yritä!" kaaduttuaan sadannen  kerran, vaan nousee uudelleen ylös.  Miten sitä voisi olla oikeasti hyvä jossain, jos ei ole ikinä edes sitä kunnolla yrittänyt? Jos ei ole valmis ottamaan sitä riskiä, että välillä voi kaatua ja mokailla?

On ihan ok olla ihan surkea, ainakin aluksi. Ja on ihan ok myös olla surkea harjoittelusta huolimatta, tärkeintä on se, että itse nauttii siitä tekemisestä, ja jatkaa sitä. Ehkä joku hyvä päivä ne soinnut alkavatkin soida, eihän sitä tiedä.

Niin minä ainakin ajattelen.